perjantai 1. kesäkuuta 2018

Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan







Melkein puoli vuotta on kerennyt kulumaan edellisestä postauksesta, useammasta syystä. 

Yksi syy oli läheiseni sairastaminen. Se päättyi 26.5.2018 oleviin hautajaisiin, joista ylemmät kuvat on otettu.
Aiheesta kirjottaminenkin saa kyyneleet valumaan niin lujaa, että pääni tuntuu halkeavan. Tuntuu, etten saa happea ja maailma loppuu tähän. Just tähän paikkaan. 

---

Joulukuussa alkanut työkokeilu päiväkodissa sai jatkoa ja olenkin viettänyt samaan aikaan elämäni vaikeimpia ja parhaimpia kuukausia.
Koen itsevarmuuteni kasvaneen. Olen myös saanut paljon positiivista palautetta tekemisistäni. Kaikki nämä kuukaudet ovat vaan tukeneet päätöstäni työskennellä lasten parissa. Kouluun hakeminen alkaa myös olla ajankohtaista kohdallani, ette tiedäkkään kuinka iloinen olen siitä!

Väistämättä sitä kuitenkin herää ajatus, että olisi kiva soittaa toiselle "mitä jäbä duunaa" ja kertoa vielä kerran miten menee. Mitä aikoo tehdä ja onnistuuko siinä. Että toinen eläisi ne tärkeät hetket. Näkisi.

Kun ollaan kuitenkin yhdessä eletty ne vaikeimmatkin päivät. Jäi toive näyttää toiselle, "hei kato mistä muhun onkaan!"
Tuntuu epäreilulta.
Ja aika paljon muultakin.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Opettelen edelleen miten täällä eletään


Naapurini on tainnut aloittaa jo joulunvieton, sillä aamu kahdeksasta on kuulunut tasaiseen tahtiin meteliä. Suotakoon se heille, eipä tätä juhlita kun kerran vuodessa.

Tuleva joulu on aiheuttanut lisääntyvää ahdistusta. Joulumieli on ollut kadoksissa pitkään. Omien huolien ja stressin lisäksi perheessämme on huolta ja murhetta muillakin. Huoli ja murhe ei kyllä koskaan lakkaa olemasta mutta onneksemme meillä on toivoa. Kaikki asiat tulevat selviämään tavalla tai toisella, se on varmaa. Toivo on usein lohduttavaa, eikä siitä kannata luopua kokonaan. Synkkien hetkien äärellä sitä tarvitsee, että jaksaa taas etiäpäin. 

Syy hiljaiseloon on tässä kuussa startannut työkokeilu. Olen keskittänyt kaikki voimani ja ajatukseni siihen suntaan. Voin kertoa, että on uskomatonta kuuden vuoden tauon jälkeen palata tekemään sitä, mitä rakastaa ja missä tuntee olevansa niin sanostusti "hyvä".
En ole koskaan ajatellutkaan muuta vaihtoehtoa tulevaisuudelleni, kun työskennellä lapsien kanssa. Se on ollut minulle selvää jo siitä asti, kun itse olin lapsi. Samaan aikaan alkanut Särö vapaaehtoistoiminta ja perheessä käynti on tuonut minulle suunnattomasti iloa, sillä saan auttaa jotakuta joka apua tarvitsee ja samalla saan itse lisää kokemusta tulevaa ammattiani varten. Suuria puheita mutta tämä on suurin haaveeni, omien lapsien lisäksi.

Tähän kuuteen vuoteen on mahtunut paljon kaikkea, niin hyvää kun pahaakin. Mutta minkäslainen se sellainen elämä olisikaan, missä olisi pelkkää hyvää. Sinä päivänä kun sain tietää työkokeiluni alkavan, tunsin luissa ja ytimissä asti onnellisuutta
Nyt kun kirjoitan tästä, huomaan herkistyväni. Se päivä jäi erityisesti mieleeni. Siihen päivään kiteytyi kaikki se kuuden vuoden ponnistelu ja selviytyminen. 

Tässä välissä olen kerennyt käymään Helsingissä rakkaiden ystävieni luona juhlimassa pikkujouluja. Koen, että siellä minulla on toinen perhe joka ottaa minut aina avosylin vastaan ja on aidosti iloinen läsnäolostani. Lähetän kovasti voimia ja halauksia sinne suuntaan, jos joku teistä sattuu lukemaan tätä.

Tämä kuva on otettu itsenäisyyspäivänä. Löysimme onneksi hyvän paikan Samun kanssa emmekä missanneet ilotulitusta. Koko keskustan alue oli aivan tukossa ja jumitimme ruuhkassa hetken jos toisenkin. 

Huomenna on jouluaatto, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet kuluvat. Vanhetessa oppii myös arvostamaan asioita ihan uudella tavalla. Ja hei, en mä nyt mikään ikäloppu ole, vaikka siltä puheeni vaikuttaakin. Mun elämä alkaa vasta

Mä toivon jokaiselle teille joka tätä sattuu lukemaan turvallista ja rauhallista joulua. Jokaisella on oikeus kokea turvaa ja hyvää mieltä. 
Teen huomisesta mydayn tänne blogin puolelle, joten luultavammin palaamme niissä merkeissä. Siihen saakka, 
tsau! 




lauantai 28. lokakuuta 2017

Enkä haluu enää ikin koskee pohjaa










Mun mieliala viimeaikoina on ollut yhtä synkkä kun tuo ulkona oleva pimeys. Ensilumi satoi ja riensin kamerani kanssa ulos mutta sen kummempia tunteita se ei herättänyt. Nytkin ulkona sataa vettä ja vie todennäköisesti kaiken lumen mennessään.

Syksy ja sen tuoma pimeys vaikuttaa muhun todella paljon. Viime vuonna mun olo oli ihan kamala jouluun asti, kunnes alkoi helpottaa. Lumi auttaa asiaa, sillä se tuo valoa mukanaan.

Tietenkin taustalla on muutakin kun tuo pimeys. 
Kipeitä ja vaikeita asioita, mutta saan niihin onneksi apua ja tiedän selviäväni niistä, pikkuhiljaa.

Positiivisiakin asioita on kerennyt tapahtumaan. Vapaaehtoistoiminta etenee samaa vauhtia kun se, että pääsen vihdoin työkokeiluun! Enää täytyisi löytää paikka ja sitten pääsen hommiin. Kaikkea kivaa on siis luvassa, turha vaipua synkkyyteen. Valitettavasti se kyllä kuuluu asiaan, mutta tärkeintä on, ettei lopeta yrittämistä.

Toivon sulle hyvää viikonloppua, muista olla armollinen itsellesi!
Tsau!